Karkeasti yleistäen korona pakotti meidät luopumaan, sopeutumaan ja rajoittamaan itseämme. Ukrainan sota taas sai meissä esiin auttamishalun ja tarpeen toimia ukrainalaisten puolesta. Joltakulta saattoi kriisien välissä unohtua, että alkuvuodesta saimme uuden IPCC-raportin, jonka pääteemana on uhkaava luontokato. Ihmisillä on tapana suuntautua käsillä olevaan ongelmaan vakavammin kuin sellaiseen, joka vaatisi pitkäjänteistä toimintaa.
Arto Tiihonen
Rauhallinen lähtökohta ja kolme erilaista kriisiä
Muistan hyvin, kun ystäväni kertoi vuonna 2018 hyvin iäkkään äitinsä toivoneen ”pientä sotaa”. Muistan senkin, miten yritimme hämmentyneinä tulkita tuon sodat kokeneen vanhan ihmisen toiveen. ”Miksi hän halusi pientä sotaa?”
Kaksi vuotta sitten vuonna 2020 vietin syntymäpäivääni myös iäkkään äitini kanssa Helsingin keskustan ravintolassa. Se oli sama päivä, kun koronavirus lähti leviämään Musiikkitalon naistenpäivän konsertissa. Jotakin outoa oli ilmassa, sen huomasimme, mutta emme osanneet aavistaakaan mitä.
Nyt on kaksi vuotta kulunut ja olemme oppineet koronan kanssa elämisestä jotakin, mitä emme osanneet noilla synttäreilläni kuvitellakaan. Kelataan vähän eteen ja taakse ja käännellään kriisien eri puolia esille.
Työpaikkani siirtyessä muutama viikko sitten ”koronan jälkeiseen normaaliin” keskustelimme asiasta tutkijatiimissämme. Melkein kaikki halusivat jatkaa ”epänormaalia” etätyötä, josta he olivat saaneet hyviä kokemuksia.
Heti tuon koronapalaverimme jälkeen alkoi uusi ”epänormaali” eli Ukrainan sota. Seuraavassa tiimipalaverissa puimmekin sitten tätä uutta ongelmaa. Vielä olimme aika epätietoisia siitä, miten kriisi vaikuttaisi työhömme.
Joltakulta saattoi kriisien välissä unohtua, että alkuvuodesta saimme uuden IPCC-raportin, jonka pääteemana on uhkaava luontokato. Ilmastonmuutoksen kanssa osin yhtä jalkaa etenevät lajien sukupuutot on nyt nostettu vahvasti ilmastopoliittiselle agendalle maapallon pelastamistalkoissa.
Meillä on kolme erittäin vakavaa kriisiä yhtä aikaa käynnissä.
Meillä on siis kolme erittäin vakavaa kriisiä yhtä aikaa käynnissä. Se on poikkeuksellista ainakin omana elinaikanani, jota olemmekin saaneet viettää ainakin täällä hyvinvoivassa pohjoisen maassa suhteellisen rauhallisessa ja kaikenlaisen elintason nousun leimaamassa vuosikymmenien mittaisessa ajanjaksossa.
”Kylmä sotakin” päästiin läpi oman kokemukseni mukaan paljon vähemmin vammoin kuin miten YLEn juuri esitetty ohjelmasarja sen esitti. Sarja muuten vanheni ennätysnopeasti, kun se poliittinen ilmapiiri – vapaa ja liberaali, jossa saa sanoa, mitä haluaa aikakausi – muuttui radikaalisti Venäjän hyökättyä Ukrainaan.
Nykynuoretkin alkanevat ymmärtää paremmin sodanjälkeisen ajan poliitikkoja, jossa ”vaaran vuosia” seurasi ”kylmä sota”, josta nuoremmilla sukupolvilla ei onneksi ole ollut omaa kokemusta. Silti lienee vielä muistutettava, että niin Suomessa kuin Venäjälläkin – muista Neuvostoliitosta itsenäistyneistä valtioista puhumattakaan – ”kansa tiesi” paremmin, miten maat makaavat kuin sinänsä tärkeitä liturgioitaan toistelevat poliitikot.
Yritän sanoa, että ”kylmä sotakin” koettiin ja tulkittiin monin eri tavoin, eikä yhtä oikeaa ja kaiken kattavaa tulkintaa voida antaa. Sama koskee tämän päivän kriisejä varsinkin, kun niitä katsotaan 30-70 vuoden jälkeen.
Karkeasti yleistäen korona pakotti meidät luopumaan, sopeutumaan ja rajoittamaan itseämme. Se onnistui yllättävän hyvin meiltä suomalaisilta. Joiltakin toki paremmin ja joiltakin huonommin. Oppimisen kannalta kaiketi keskeistä oli kanavoida energiamme johonkin muuhun kuin mihin sen tavallisesti olisimme suunnanneet. Sisätiloista ulkotiloihin, ulkomailta kotimaahan. Isoista joukoista pieniin ryhmiin.
Tässä ja nyt meistä jokaisen on kuitenkin koetettava tehdä järkeen käypiä tulkintoja vajavaisen tiedon varassa. Koronasta, Ukrainan sodasta ja ilmastonmuutoksestakin meidän on yritettävä tehdä myös yleistäväksi kelpaavia luonnehdintoja sen lisäksi, että keksimme päivittäisiä selviytymiskeinoja.
Karkeasti yleistäen korona pakotti meidät luopumaan, sopeutumaan ja rajoittamaan itseämme. Se onnistui yllättävän hyvin meiltä suomalaisilta. Joiltakin toki paremmin ja joiltakin huonommin. Oppimisen kannalta kaiketi keskeistä oli kanavoida energiamme johonkin muuhun kuin mihin sen tavallisesti olisimme suunnanneet. Sisätiloista ulkotiloihin, ulkomailta kotimaahan. Isoista joukoista pieniin ryhmiin.
Ukrainan sota taas sai meissä esiin auttamishalun ja tarpeen toimia jopa konkreettisesti ukrainalaisten puolesta. Pelko, joka lamaannutti monet koronakriisin aikaan, oli yllättäen vähäisempää sodan alkumetreillä. Pikemminkin suomalaiset kokivat itsensä toimijoiksi ja selviytyjiksi, koska omaakin historiaamme saattoi niin lukea sekä Suomessa että ulkomailla.
Ukrainan sota taas sai meissä esiin auttamishalun ja tarpeen toimia jopa konkreettisesti ukrainalaisten puolesta. Pelko, joka lamaannutti monet koronakriisin aikaan, oli yllättäen vähäisempää sodan alkumetreillä. Pikemminkin suomalaiset kokivat itsensä toimijoiksi ja selviytyjiksi, koska omaakin historiaamme saattoi niin lukea sekä Suomessa että ulkomailla.
Oppiminen on toki kesken, mutta tämä kriisi on saanut ihmiset toimimaan senkin vuoksi, että toimintaan on löytynyt mahdollisuuksia eikä koronakaan enää rajoita hyväntekeväisyyskonsertteja, mielenosoituksia tai avustustoimintaa. On lähdetty busseilla hakemaan ihmisiä turvaan.
Jännittävää tietysti on, että mediassa sota pyyhkäisi kerralla koronan sisäsivujen pikku-uutisiksi, vaikka koronaluvuissa ei ole tapahtunut mitään erityisen suurta positiivista muutosta – päinvastoin. Suurempi kriisi pyyhkii pienemmän pois ja antaa suhteellisuudentajua asioille.
Tätä muuten ystäväni äiti varmaan tarkoittikin. Hän oli tympääntynyt kaikenlaiseen turhaan narinaan, jota hyvinvointi-Suomessa niin paljon kuultiin ennen koronaa.
Entä sitten ilmastonmuutos ja luonnon tuhoutuminen – jäivätkö ne kokonaan koronan ja sodan varjoon? Mediassa näin varmasti tapahtui, mutta nähtäväksi jää, miten me ihmiset osaamme asiaan reagoida.
Luonteeltaan biodiversiteetin väheneminen on ilmiö, joka tapahtuu hitaasti verrattuna lentämällä leviävään pandemiaan tai eteenpäin jyrääviin panssarivaunuihin. Lajit kuolevat ilmaston lämmetessä vuosien ja vuosikymmenten vaihtuessa niin, että vain tutkijat sen yleensä huomaavat.
Luonteeltaan biodiversiteetin väheneminen on ilmiö, joka tapahtuu hitaasti verrattuna lentämällä leviävään pandemiaan tai eteenpäin jyrääviin panssarivaunuihin. Lajit kuolevat ilmaston lämmetessä vuosien ja vuosikymmenten vaihtuessa niin, että vain tutkijat sen yleensä huomaavat.
Vieraslajit huomataan helpommin kuin faunan ja flooran muutokset, jotka tapahtuvat niin, että yhtenä vuonna joku laji oli hävinnyt täältä, mutta sitä löytyi vielä tuolta. Kunnes yhtenä päivänä sitä lajia ei enää löydy lainkaan samalta seudulta, eikä edes samalta korkeudelta maata.
llmastonmuutokseen ihmiset tuntuivat havahtuvan vuoden 2015 Pariisin kokouksen jälkeen ja Greta Thunbergin onnistuneiden tempausten ansiosta. Luontokato globaalina ja samalla lokaalina – maailmanlaajuisena ja paikallisena – kriisinä vaikuttaa meihin eri tavoin kuin pandemia ja sota, jotka toki nekin ovat yhtä aikaa meitä kaikkialla koskettavia.
Ihmisillä on tapana suuntautua käsillä olevaan ongelmaan vakavammin kuin sellaiseen, joka vaatisi pitkäjänteistä toimintaa. Itsekin olen tuntenut riittämättömyyden tunteita ilmastonmuutoksen torjumisessa. Rahan lahjoitus sodan uhreille tai iäkkään äitini avustaminen korona-aikana ovat olleet kokemuksellisesti ja toiminnallisesti sisäisesti tyydyttäviä tekoja, joilla on ollut konkreettinen kohde.
Sen sijaan sydän itkee verta kaataessani mökkitontilta puun, vaikka perustelenkin sen myös sillä, että teen paikalle ötököiden tarvitseman luonnonkukkaniityn ja istutan jokaisen puun tilalle uuden. ”Harvennushakkuilla” tai ”ennallistamisella” perustelen saunapuiden kaatamisen. Silti tiedän, että argumenttini eivät välttämättä kestäisi luonnon ”kihlakunnan oikeudessa”.
Mitä hyvää olisi opittavissa kriiseistä, niiden kanssa eläessä, ja niistä selviämisessä?
Koronapandemian ”epänormaalissa” jouduimme tottumaan etätöihin. Esimerkiksi tutkijoille ja kehittäjille ”epänormaali” olikin parempi versio työn tekemisen tavasta, kuten alussa totesin.
Korona on pakottanut meidät kokeilemaan monia asioita käytännössä, joita emme olisi joko uskaltaneet tai osanneet kokeilla ilman pakkoa.
Korona onkin pakottanut meidät kokeilemaan monia asioita käytännössä, joita emme olisi joko uskaltaneet tai osanneet kokeilla ilman pakkoa. Ja näin olemme saaneet aikaiseksi aidon vertailuasetelman, jonka pohjalta voi päättää, kumpi on kenellekin parempi tapa tehdä työtä tai vaikkapa järjestää kokouksia.
Törmäsimme tähän myös seikkailukasvatuksen kehittämisryhmässä, kun parin vuoden jälkeen pääsimme vihdoin suunnittelemaan kevääksi face to face -kokousta, joita meillä aiemmin oli 3-4 kertaa vuodessa.
Olemme nyt niin tottuneet etäkokouksiin, että saatoimme pohtia lähitapaamisen hyötyjä ja haittoja aitojen kokemustemme pohjalta. Aiemminhan meillä ei näitä ollut, joten vertailuasetelma oli vino, ja se kallistui lähitapaamisten puolelle tottumuksenkin voimasta.
Kaksi vuotta on toisaalta niin pitkä aika, että huomasin pohtivani pystynkö enää palauttamaan edes mieleeni lähitapaamisten kaikkia hyviä puolia. Onkohan puntari nyt siirtynyt jo epäreilusti etäkokouksia suosivaksi eli onko meistä tullut jo liiankin mukavuudenhaluisia?
”Tottumus on toinen luonto”, joten koronan opetuksia arvioidessamme olisikin syytä huomata mahdollinen harha, joka tulee siitä, että olemme tehneet ”välttämättömyydestä hyveen”.
Seikkailukasvattajan ”ensimmäinen luonto” lienee ihmisten vahvistaminen ja yleinen resilienssin lisääminen. Aluksi etäkokoukset tuntuivat vaivalta, melkein seikkailulta, mutta nyt ne ovatkin helpotus. Ei tarvitse matkustaa eikä nähdä tarpeettomasti vaivaa ihmisten kohtaamisessa tai jopa joidenkin askareitten tekemisessä. Olisi kuvitellut, että ihmiset halajavat nyt toistensa pariin, toimimaan yhdessä.
Ehkä on liian aikaista tehdä mitään johtopäätöksiä, mutta onhan sekin vaara olemassa, että korona on jumittanut meidät yhä tiukemmin pöydän ääreen (tai jotkut jopa sohville) läppäreidensä ja mobiililaitteidensa kanssa.
Argumentteja (turhaa) matkustamista vastaan löytyy rutkasti. Nyt on päällä polttoaineiden hinnannousu, mahdollinen säästämistarvekin ilmastonmuutoksen lisäksi.
Pitäisi siis kehittää jonkinlaiset uudet toimintatavat ja arviointikriteerit, joilla elämää jatketaan osin näiden kolmen kriisin varjossa eläen. Ja samalla ottaen huomioon ihmisten moninaiset tarpeet ja ihmisen kasvun tukeminen.
Haastekampanja: Blogisarja ”seikkailukasvatus kriiseistä selviytymisessä”
Tämän blogini tarkoituksena oli aloittaa seikkailukasvatuksen kehittämisryhmän ja miksei laajemminkin seikkailukasvattajayhteisön blogisarja ”koronasta selviämisen keinoista”. Huomasin pian, että ei riitäkään se, että huomioimme koronan – myös Ukrainan sota sekä ilmastonmuutos ja luontotuho täytyy ottaa huomioon.
Itse en kyennyt tai halunnut mennä tässä vaiheessa kovin konkreettiselle tasolle. Mutta olen varma, että ryhmämme jäseniltä näitä konkreettisiakin esimerkkejä löytyy. Yleisellä tasolla haluan kuitenkin sanoa kaksi asiaa:
1. Kokemus vaikeuksista selviytymisestä antaa tervettä suhteellisuudentajua. ”Luulemalla pelkääminenhän” on pahinta, mikä nähtiin sekä koronan että Ukrainan sodan alkuvaiheissa. Koronan aikana läheisten kanssa ulkoileminen, sodan kohdatessa jokin konkreetti auttaminen, vaikkapa lahjoitus, auttaa sekä itseä että muita. Ilmastonmuutoksen ja luontokadon estämiseksi voi lähteä vaikka roskakävelylle.
2. Vastustuskyvystä huolehtinen eli monipuolisesti omasta kunnosta huolehtiminen auttaa sekä sairauksia vastaan että antaa voimia monenlaisista vaikeuksista selviytymiseen.
Seikkailukasvattajat ovat osanneet ennen näitä kriisejämme kasvattaa ihmisiä vaikeuksista selviytymisen kivisellä saralla. Koronan aikana on myös kehitetty lisää erilaisia kasvattavia, voimaannuttavia, toimijuutta ja selviytymistä lisääviä menetelmiä, työkaluja ja ideoita, joista on varmasti seikkailukasvatuksen piirissä toimivalle yhä laajemmalle joukolle hyötyä.
Haastankin nyt kaikki seikkailukasvattajat mukaan talkoisiin: jakakaa osaamistanne kriiseistä selviytymisen taidoissa! Palsta on vapaa…
Arto Tiihonen
Seikkailukasvatuksen kehittämistyöryhmän puheenjohtaja