Näin kuvailivat Luontopolun 25. toukokuuta 2023 järjestettyä 10-vuotisjuhlaseminaaria sen tamperelaiset järjestäjät Niina Rautiainen pääorganisaattorina. Tässä blogissani kerron omista oivalluksistani sekä seminaarissa, iltajuhlassa että seikkailukasvatusverkoston kehittämisryhmän kokouksessa seuraavana päivänä.
Täällähän on ihan eri ihmiset nyt…
Ehdimme seminaariin hiukan myöhässä Pietilän Eijan ja Eischerin Helin kanssa. Niina Rautiainen ja Piia Erkkilä olivatkin ehtineet aloittaa oman esityksensä ”Pää, käsi, sydän”. Ensivaikutelmani oli hämmentävä, sillä luulin tulleeni väärään seminaariin. Olin odottanut, että seminaarin osallistujat olisivat nuoria luontopolkulaisia ja minulle tuttuja nuorisotyöntekijöitä seikkailukasvatuspäiviltä. Oli heitäkin, mutta osa näytti minulle toisista yhteyksistä tutuilta tutkijoilta, kehittäjiltä ja asiantuntijoilta.
Odotukseni, josta myöhemmin puhuin myös omassa esityksessäni, oli ilmeisen väärä. Joskus meidän onkin vaikea ylittää tai muuttaa ennakkokäsityksiämme, jos odotuksemme ovat väärät, epärealistiset tai muuten vain sellaiset, ettemme osaa, voi, pysty tai edes halua muuttaa odotuksiamme todellisuuden osoittautuessa toisenlaiseksi. Omien odotuksiemme ”kalibrointi” onkin tärkeä vaihe kokemuksellisen oppimisen prosessia.
Se ei ole helppoa, sillä päivän muiden esitysten aikana minunkin oli käsikirjoitettava omaa esitystäni uuteen uskoon, jotta se uppoaisi paremmin tähän todellisuuteen, jossa yleisö oli jonkin verran akateemisempaa, kriittisempää ja ehkä vähän ”jähmeämpää” kuin oletin.
Luontopolulta galakseihin ja metsästä Eurovisioestradeille
Niinan ja Piian koskettavat tarinat luontopolun retkiltä koskettivat vahvasti yleisöä. Tarinoista välittyi merkityksellisten ja voimaannuttavien kokemusten terapeuttinen ja pedagoginen vaikuttavuus. Kun Piia Niinan terapiaprosessin lopuksi meni yksin saareen ”soololleen”, oli hän vahvistanut itseään polun aiemmissa vaiheissa sellaiseksi nuoreksi, jota itsekin voisin kadehtia. Uskaltautuisinkohan itse yksin saareen tai vaikka uskaltautuisin, niin haluaisinko tai viitsisinkö?
Myöhemmin puhuimmekin tästä kehittämisryhmässämme, kun pohdimme, miten tämä nykymaailma näyttää meille esimerkkejä, joissa nuoretkin menestyvät vaikkapa ihailtuina somejulkkiksina tai ”influenssereina” ilman minkäänlaista koulutusta tai työkokemusta.
Ajattelin omaan nuoruuttani 1970-luvulla, jossa tällaisia malleja ei ollut. Ymmärsimme, että elämässä pärjääminen tarkoittaa ensin pitkää opiskeluaikaa ja sitten kärsivällistä työntekoa, jonka jälkeen vasta voi odottaa palkintoa ehkä joskus 40-50 -vuotiaana. Hyvän elämän perusasetukset olivat aika lailla toiset.
Oletan, että yksi nuorten ongelma onkin tässä eli heti pitäisi olla hyvä ja menestyvä, joka liittyy tuohon influensserivertaukseen siten, että kunhan se oikea juttu löytyy, niin minäkin voin olla hyvä. Valitettavasti suurin osa ihmisistä joutuu edelleenkin tekemään vähemmän mediaseksikkäitä hommia.
Luontopolkuprosessissa käsittääkseni työstetäänkin ajatusta ”tekeminen muuttaa olemista”, josta Minna Huotilainen puhui syksyn 2022 seikkailukasvatuspäivillä (Tiihonen 2022).
Suomeksi siis: opit asioita tekemällä niitä etkä ”haaveilemalla, että olisit hyvä jossakin jutussa, joka sattumalta tupsahtaa eteesi”. Erkkilän Piia ruumiillisti hienosti Luontopolun opit omassa tarinassaan, joka on johtanut töihin samaan organisaatioon toisten nuorten tukijaksi. Kokemusasiantuntija ja -osaaja parhaimmasta päästä siis.
Pään, käden ja sydämen jälkeen loikkasimme suoraan avaruuteen ”pielavetisen” Korhosen Antin kanssa, joka osoittautui yhtä lupsakaksi kuin keihäsmies Ruuskasen Antti ja ainakin melkein yhtä vakuuttavaksi kuin Kekkosen Urho eli muut tunnetut pielaveteläiset. ”Seikkailukasvatus kansainvälisen nuorisotyön silmin” tarkoitti Antin esityksessä mm. maapallon näkemistä Voyagerin kameransilmän läpi nähtynä. Oli muuten aika pieni piste hähmäisten revontulten välissä. Kuva on siis kauimmainen näkemys planeetastamme.
Antti toimii Marttisen nuorisokeskuksessa ja hän rohkaisee työkseen nuoria lähtemään erilaisiin kansainvälisiin vaihtoihin seikkailemaan. Kv-vaihto voi ollakin samanlainen kokemus kuin Piian saariseikkailu. Vaihdossa selvitään ennalta tuntemattomassa ”erämaassa” yksin tai ryhmän kanssa. Kyllähän se viesti on tärkeä nuorille, joista osa ei valitettavasti uskalla lähteä edes nuorisokeskusten organisoimille mainioille nuottaleireille.
Mahdollisuuksien tasa-arvo ei toimikaan tässä ajassa yhtä hyvin kuin omassa nuoruudessani. Toki silloinkin oli paljon arkoja nuoria, mutta kilpailu oli vähäisempää ja niitä epärealistisia odotuksia oli vähemmän. Niin, oli tietysti sekin, että kotiolot eivät nekään olleet niin houkuttelevia kuin nykyisin.
Antti lupasikin maksaa meille matkan haluamaamme paikkaan, jos hän saa lottovoiton. Se kuvastanee jotenkin sitä vaikeutta, jota hän kokee houkutellessaan nuoria lähtemään maailmalle. Ei ole helppoa nuorisotyö, vaikka resursseja olisi asioihin, joita en omassa nuoruudessani olisi osannut kuvitellakaan.
Ja sitten mentiin metsään Romin Evan kanssa. Aurinko pilkisteli havumetsän aukoista kauniisti ja levollisesti Evaan ja osallistujiin. Se sopikin mainiosti aiheeseen ”Luonto lyhytterapian tukena”. En juurikaan muista, mitä Eva kertoi ehkä juuri siksi, että tuo luontokokemus itsessään antoi minulle tarvittavan lähes terapeuttisen tunteen. Mitä sitä sanoilla pilaamaan, kun jokaisen olisi se itse koettava?
Myöhemmin kerroinkin, että väitöskirjassani ”Ruumiista miestä – tarinasta tulkintaa” käsittelinkin ruumiillisen kokemuksen ja sisäisen identiteettitarinan suhdetta (Tiihonen 2002). Eräs johtopäätökseni oli, että elämänmuutoksiin tarvitaan konkreetteja ruumiillisia kokemuksia ja niiden sanoittamista uskottaviksi sisäisiksi tarinoiksi, joissa oma identiteettikin muuttuu.
Seikkailukasvatuksen yksi vaikeus on, että osaamme tuottaa oivallisia kokemuksellisia prosesseja, mutta riittävään reflektioon ja sisäisen tarinan rakentamiseen ei aina ole aikaa eikä resursseja.
Evan huomautus ”oirepohjaisesta toipumisesta” oli myös tärkeä, sillä meitä länsimaisia ihmisiähän on opetettu ajattelemaan, että lääketiede parantaa meidät joko täsmälääkkeellä tai kirurgin veitsellä melkein mistä vaivasta tahansa.
Olen itsekin saanut apua sekä veitsestä ja lääkkeistä mm. sydän- ja lonkkaleikkauksen sekä astmalääkkeiden kautta. Se ei kuitenkaan ole tarkoittanut sitä, että olisin niiden avulla parantunut täydellisesti enkä ainakaan olisi kovin hyväkuntoinen, jos olisin jäänyt laakereilleni lepäämään.
Olen ”oirepohjaisesti kuntouttanut” itseäni päivittäin, mikä on nyt seniorina entistäkin tärkeämpää, kun ikääntymisen takana ei enää olekaan konkreetteja vammoja tai sairauksia, vaan biologisten organismien vanheneminen. Kipuja, jäykkyyksiä ja pieniä kremppoja vastaan on tehtävä töitä päivittäin. Teknologisessa, vähän liikkumista sisältämässä maailmassa, tämä sama ohje koskee jo lapsia ja nuoria. Valitettavasti.
Omassa esityksessäni, jonka olin kuukausia sitten otsikoinut ”Luontopolku suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan suunnannäyttäjänä”, yritin mahdotonta eli rakentaa polun yksilön kokemuksista ja tulkinnoista erilaisten merkityksellisten yhteisöjen kautta yhteiskuntapolitiikkaan.
Mietin esitystäni tehdessäni ja päivän aikanakin kuumeisesti, miten saisin keskeiset sanomat tiivistettyä ymmärrettäväksi kokemukseksi. Aihehan on valtava, itsekin olen kirjoittanut siitä satoja sivuja ja puhunut lukemattomilla foorumeilla.
Päätin keskittyä ajankohtaisiin, globaaleihin kokemuksiin, joita on itse asiassa todella vaikea vielä ymmärtää. Ensimmäinen tapahtui viime vuoden helmikuun 24. päivä tai oikeastaan seuraavana päivänä, kun tavallinen kiovalainen näyttelijä Volodomyr Zelenskyj joutui näyttelemään presidenttiä myös tosielämässä.
Minä, ja kymmenet elleivät sadat miljoonat ihmiset ympäri maailman pitivät ihmeenä, että lähes sekasortoinen, pahasti korruptoitunut ja sotilaallisesti vastustajaansa heikompi kansa uhmaa isoveljeään, joka ajatteli kävelevänsä lähes riemukulkueessa Kiovaan.
Näin Käärijän videon ennen UMK-kilpailua, vaikka Euroviisut eivät ole minua sitten 1970-luvun juuri hetkauttaneet. Olen toki huomannut, että äänestys on melkoisen politisoitunutta eli voittajaksi valikoituu eräällä tavalla ”hyvesignaloitu” maa, esittäjä ja joskus itse kappalekin vaikuttaa omalta osaltaan menestykseen.
Jere Pöyhönen, tyttäreni alakoulun luokkakaveri, tavallinen vantaalainen nuori, esitti oudon näytelmällisen spektaakkelin nyrkkeilykehineen, räikeine boleroineen ja etenkin identiteetin muutoksineen kesken kappaleen.
Vaikka Cha cha cha osoittautui iskeväksi biisiksi, niin itse uskon, että tuo perinteisen (suomalaisen, mutta myös eurooppalaisen) miehisyyden sulaminen, joka ei tapahtunut siis viinan eikä muutamankaan turpiin saamisen vuoksi, vaan siksi, että Käärijä uskaltautui tanssimaan eli ilmaisemaan aidosti sisintään. Olen varma, että tämä on yhtä aikaa sekä hyvin yksilöllinen että globaalisti tunnistettava erittäin merkityksellinen ja jopa käänteentekevä kokemus.
Tavallinen vantaalainen nuori mies, josta juuri kukaan ei ollut kuullutkaan ennen UMK:ta, tavoittelee naivisti paikkaa tähtien joukossa. Täysin epärealistinen odotus, mutta mitä uskottavin ”ryysyistä rikkauksiin” narratiivi minkä tahansa romaanin tai elokuvan pohjaksi. Vantaan Billy Elliot tai Petteri Lindbohm.
Jälkimmäistä tyttäreni toista luokkakaveria Vantaalta aika harva tuntee, vaikka hän on jääkiekon olympiavoittaja ja maailmanmestari. Kiinnostavaa olisikin tietää, mitä nämä lapset ja nuoret ovat kokeneet kotona, koulussa ja harrastuksissaan rakentaakseen uskon siihen, että epätodennäköisestä tuleekin totta.
Vaikeankin harrastuksen, opiskelun tai työn aloittaminen ja pitkäjänteinen jatkaminen vaikeuksista huolimatta ovat keskeisiä elementtejä ihmiseksi kasvamisessa, joka on nykypäivänä seikkailu ja sankariteko ilman Euroviisu- tai MM-voittojakin.
Tämä vastaa erinomaisesti Luontopolun filosofiaa, jossa luonnossa tekeminen, kokemuksista oppiminen ja itsekasvu ovat keskeisiä periaatteita, joita käytetään sekä pedagogisesti että terapeuttisesti.
Luontopolun oppeja metsässä ja bileissä: ”… vaikka pahemmaksi kaikki muuttuu, silti pahaksi ei milloinkaan…”
Seminaarit koskettavat tietopohjaista minäämme, mutta Luontopolulla me seikkailukasvatusverkoston kehittämisryhmän jäsenet pääsimme kokemaan myös konkreettisesti siitä, mitä nuoret Luontopolulla ovat oppineet.
Seminaarin jälkeen Luontopolun käyneitä nuoria tuli runsaasti paikalle. He tekivät ruokansa ulkona ja nukkuivat yönsäkin riippumatoissaan, vaikka ilma ei ollut kovin lämmin ja välillä ripautti vettäkin.
Tässä ajassamme, jossa nuoret saattavat oppia jopa narsistisiksi ”itsensäesittäjiksi” ja helposti loukkaantuviksi uhriutujiksi, oli hienoa huomata, miten tavalliset askareet ja arjesta selviytyminen tavallista vaikeammissa olosuhteissa, oli nuorille kuin ”pala kakkua/pizzaa”. Eikä sekään haitannut, että se saattoi vähän trangiassa kärähtääkin.
”Trangia-pizzojen” jälkeen iltaohjelmana oli luontopolkulaisten lauluilta. Jokainen sai esittää omia suosikkejaan, joihin luontopolkulaisten omat trubaduurit antoivat säestyksen kitaroillaan. Kuulimmekin upeita tulkintoja nuorten omista voimabiiseistä, joihin saatoimme itsekin mennä mukaan hoilaamaan.
Opin paljon siitä, mitkä biisit ja jopa mitkä sanoitukset olivat nuorille tärkeitä. Sieltä löytyi aika paljon tuttuja yllätyksiäkin, mutta toki minulle tuiki tuntemattomia uusia kappaleita.
”Lauantain toivotuissa” ja erilaisissa sävellahjoissa saamme kuulla soittajien selityksiä biisivalinnoistaan, mutta luulen, että ”luontopolkunuorten” tarinoista löytäisimme vähän erilaiset tulkinnat laulujen takaa. Jos olisin nuori tutkija, niin tekisin tästä aiheesta opinnäytetyöni otsikolla: ”Mitkä laulut voimaannuttavat vaikeuksia kokeneita nuoria ja miksi?”
Nyt en uskaltaudun isompiin tulkintoihin, mutta sanon kuitenkin sanasen omasta valinnastani eli Fredin (Matti Siitonen) ”Roskisdyykkarin balladista”, joka oli mielessäni, kun hahmottelin seminaariesitystäni.
Laulun kertosäehän kuuluu: ”Vaikka paremmaksi kaikki muuttuu, silti hyväksi ei milloinkaan”, jonka sain kerran esittää opiskelijabileissä duettona myöhemmin kuuluisuutta saaneen nykyään tamperelaisen lauluntekijä Heikki Salon kanssa. Luontopolun iltabileissä muuten huomasin nuorissa samanlaista yhteislaulun ja -esittämisen voimaannuttavaa tehoa kuin minkä koin Hessun kanssa 40 vuotta sitten laulaessamme.
Balladinhan on alun perin tehnyt Cornelis Vreeswijk (elämästä enemmän: https://fi.wikipedia.org/wiki/Cornelis_Vreeswijk), jonka olisi todennäköisesti pitänyt päästä Luontopolun seikkailukasvatukseen, jotta mahtava lauluntekijä olisi saanut elämänsä hallintaan.
Minua tuo balladi on sykähdyttänyt oikeastaan lapsesta asti, mutta eritoten nuorena opiskelija-aktiivina, jolloin mm. esiinnyin TV-uutisissa roskiksessa asuvaa nuorta esittäen. Tarkoituksenamme oli havahduttaa päättäjiä opiskelijoiden onnettomaan asuntotilanteeseen.
Keski-iässä balladi pääsi jo unohtumaan, mutta viime vuosina se on yhä useammin soinut päässäni, kun olen ihmetellyt, miten paljon nuorilla on erilaisia ongelmia, vaikka hyvinvointivaltiomme on niin paljon parempi kuin lapsuudessani ja nuoruudessani.
Syykin on osin selvä: kun suurella osalla menee todella paljon paremmin kuin aiemmin, niin vähemmistöillä menee entistä huonommin. Se on suhteellista köyhyyttä ja kurjuutta. Siihen Vreeswijk havahtui ruotsalaisessa kansankodissa jo 1960- ja 1970-luvulla.
Nyt asia on taas hyvin ajankohtainen. ”Valuvikaista” hyvinvointivaltiota olisi ”palvelumuotoiltava” paremmaksi, vaikka eihän sekään taida riittää, jos nuoria syrjäytyy nykyistä tahtia harrastuksista, koulutuksesta ja työelämästä.
Itse ajattelen, että nuorten tulisi kaikesta huolimatta välttää viimeiseen asti toisten tai yhteiskunnan syyttämistä ja uhriutumista, sillä niihin on varaa vain hyväosaisilla. Meidän muiden on opittava vaikkapa seikkailukasvatuksen avulla selviytymään vaikeuksista, vahvistamaan identiteettiämme, rakentamaan yhteisöllisyyttämme ja toimijuuttamme.
Tekemällä ja kokemalla opimme selviämään koronasta, sodasta tai muista vaikeuksistamme, jos olemme ensin oppineet selviytymään yksin tai ryhmän kanssa yön yli metsässä tai muista Luontopolun voimaannuttavista tehtävistä.
Ja vaikka maailma ei muuttuisikaan paremmaksi, niin me selviäisimme joustavuutemme ja kestävyytemme ansiosta. Laulun sanatkin voisi päivittää tulevaisuuden nuorille uusiksi: ”vaikka pahemmaksi kaikki muuttuu, silti pahaksi ei milloinkaan”.
Arto Tiihonen
Seikkailukasvatusverkoston kehittämistyöryhmän pj.